Antero Johannes Olin Karkkilan Jokiväärässä.
"Taistoihin tiemme kun toi,
missä luotien laulu vain soi,
emme tienneet, kun läksimme silloin,
kuka joskus palata voi.
Elo tää juoksuhaudoissa on
meille käskynä vain kohtalon,
ja kenties matkamme määrä
sodan melskeeseen kadota on.
Päivä kun yöks' vaihtui jo,
tuli levoksi pien' tuokio.
Ovat unehen vaipuneet kaikki,
missä lämmön suo nuotio.
Minä sinua vain muistelen,
näen poskellas viel' kyyneleen,
jos taiston kentälle jäisin
sinun kuvasi on viimeinen."
Tätä laulua isä usein lauloi, kun olimme saunassa. Toinen hänen lempilauluistaan oli Orpopojan valssi: Ma oon orpona, mutten orjana. Miksi itkemään, kun onnest' unta nään? Töitä tehdessään isä usein vihelteli.
Isä makasi saunan lauteiden alimmalla askelmalla ja minä pesin hänen selkäänsä. Vaahdotin saippuaa halkaistuun luonnonsieneen ja hankasin sen karhealla puolella. Huuhtelin välillä ja tiputtelin sienestä vettä isän selällä kuplivaan vaahtoon. Silloin huomasin sen: Isän selässä oli syvä kuoppa, arpi. Kysyin isältä, mistä hän oli sen saanut ja isä kertoi. Hän oli ollut sodassa ja luoti oli osunut häneen. Isä oli tippunut haavoittuneena ojan pohjalle ja maannut siellä, kun vihollinen oli juossut ohi. Vihollinen oli pysähtynyt, tähdännyt, mutta jättänyt laukaisematta. Jos luoti olisi mennyt kaksi senttiä enemmän vasemmalta, se olisi lävistänyt sydämen. Isä työnsi sormensa luodinreikään ja raahautui hakemaan apua. Niin minun isäni pelastui. Ilman sen venäläisen armoa minuakaan ei olisi. En silloin käsittänyt asiaa, koska olin vielä lapsi.
Isä ei paljon itse sodasta puhunut. Joskus myöhemmin hän kertoi, että ei olisi sotaan tahtonut lähteä lainkaan. Isänmaan puolustamisesta hänellä oli mielipide, ettei se ollut häntä varten, koska hänellä isänmaata ei ollut enempää kuin mitä kynsien alle mahtui. Koko lopun elämänsä hän vain söi Pervitiiniä niin kuin monet muutkin rintamamiehet. Hampaiden särkiessä isä huuhteli suunsa puhdistetulla bensiinillä. Usein isää vaivasivat selkäsäryt, joihin auttoi lapsen kävely hänen selkänsä päällä, kun hän makasi sängyllä. En muista isän koskaan edes sairastelleen ennen kuin vasta aivan viimeisinä vuosina, kun rintakivut olivat jo alkaneet häntä vaivata.
Sotaa isä vastusti. Sen minä tiesin. Äidin kanta oli täysin ehdoton. Hänen isänsä oli teloitettu vuonna 1918. Sotahulluista meillä kotona
puhuttiin lahtareina, joilla oli päässä verikauhat. Minkäänlaisia leikkipyssyjä ei edes sallittu. Partioonkaan meitä ei päästetty, koska se oli isän mielestä puolisotilaallinen järjestö.
Isä ajoi työkseen linja-autoa. Hänen sotilaspassissaan oli vielä ammattina kirjansitoja. Hänen isänsä oli ollut kiertävä kirjansitoja ja isänsä mukana hän oli jo lapsena vaeltanut pitkin Etelä-Suomea kartanoissa ja seurakunnissa sitomassa aikakauslehtiä kirjoiksi ja korjaamassa arvokkaita kirjoja, joita vain kartanoissa ja seurakunnissa oli.
Isän äiti oli kuollut sairastuttuaan keuhkokuumeeseen sen jälkeen, kun oli tukkiuitolla pudonnut jäiseen koskeen. Isä oli silloin yhdeksän vuotias. Isä ja hänen siskonsa olivat jääneet asumaan äidin kotitaloon, missä kohtelu oli huonoa. Kun isoisä avioitui uudelleen, molemmat lapset olivat lähteneet kävellen etsimään omaa isäänsä monien kymmenien kilometrien päähän.
Isän äiti ja isä: Antero Jalmari ja Anna Sofia Olin o.s. Österberg.
Rippikoulun isä kävi isänsä siskon luona, joka oli opettajana Riihimäellä. Siellä hän oli nähnyt ensimmäisen kerran elämässään kuukautissiteen ja ihmettelyt pitkään asiaa uskaltamatta kysyä. Rippikoulusta isä lähti kälppimään, kun lukkari oli pistänyt oppilaat korjaamaan lanttujaan. Oman kansakoulutodistuksensa isä oli käyttänyt pikkulan alla ennen kuin pani sen talteen. Isä oli ajatellut, että hän ei moista koskaan elämässään tulisi tarvitsemaan.
Isän täti, kuten isänisäkin olivat Uudenmaanläänin Pyhäjärven kanttorin lapsia. Siitä taaksepäin sukua on Lohjanjärven ja Hiidenveden kartanoissa niin pitkälle kuin tutkimusta riittää aina 1500-luvulle asti.
Isän isä oli avioitunut uudelleen ja hänellä oli toisesta avioliitosta kaksi lasta. Mamma kertoi, miten niukkaa heidän elämänsä oli ollut pienessä mökissä. Pappa ja isä olivat usein pitkiä aikoja poissa kirjoja sitomassa ja sinä aikana saattoi käydä niinkin, että mamma ja kaksi pienempää lasta elivät parikin viikkoa pelkillä omenilla. Kerran kirjansidontamatkalta tultiin mukana auto. Essex. Sitä tarinaa mamma jaksoi kertoa. Isän vanhempi sisko oli jo varhain lähtenyt nimismiehelle piiaksi.
Palkat kirjansidontatyöstä eivät aina olleet suinkaan rahaa. Palkkana oli saatu myös talonpoikasrokokoota edustava kalusto, jonka mamma oli pessyt juuriharjalla ja siinä samassa olivat hävinneet kruusauksista myös kultaukset, jotka pappa korvasi pronssimaalilla. Palkkoja olivat myös hienot nahkaselkäiset kirjat, joita pieni mökki oli vääränään. Kirjahyllyn päällä oli Orléansin neitsyen Jeanne d’Arcin rintapatsas. Seinällä naksutti muhkea kello, joka varmaankin oli joskus ollut jonkin salin komistuksena. Hieno, mutta ei sitäkään voinut syödä.
Varusmiespalvelun isä suoritti Autokompaniassa Viipurissa.
Isä oli niin kiitollinen äitipuolelleen, että piti mammasta hyvää huolta vielä sen jälkeenkin kun pappa oli kuollut. Äiti oli tästä mustasukkainen ja mammalla käynti ja aherrus aiheuttivat usein riitoja. Siitä huolimatta meillä oli kellarin rappusissa kananruokaämpäri, johon kerättiin perunoiden ja juuresten kuoret sekä muut ruuantähteet, jotka vietiin mamman kanoille ja saatiin palkaksi munia. Isä myös tappoi mamman kanoja, mutta en muista meillä koskaan kanaa syödyn, koska äiti inhosi kananrasvaa.
Yksi varhaisimmista lapsuudenmuistoistani on, kun minä istun potkukelkassa ja isä lykkii kelkkaa tasaisin potkuin eteenpäin. Kananruokaämpärin sanka kirahtaa jokaisella potkulla ja kananruuan hapanimelä tuoksu tuntuu nenässäni. On kova pakkanen. Taivaanranta punoittaa iltaruskon pilvistä ja kuuraiset koivut hohtavat hopeaa.
Äiti oli aivokummitusten taikalyhty. Isä ja äiti olivat tavanneet toisensa jo ennen sotia. Olivat rakastuneet ja menneet naimisiin, mutta lyhyt onni loppui sotaan. Äiti pelkäsi isän kuolemaa niin että lamaantui kokonaan. ”Siinä se vain istui navetan nurkalla ja sen tukka liehui tuulessa”, sanoi vanhin sisko ja toimitti äidin Lapinlahteen. Hoito oli rajua. Äidille annettiin sähköshokkeja, mutta ne jouduttiin lopettamaan kesken, koska äiti vietiin huoneeseen, missä edellinen potilas vielä kouristeli kaarella ja virtsa lensi päin kattoa.
Sen koommin äitiä ei saatu enää alistumaan tähän hoitoon. Hän pääsi kotiin ja oppi pitämään pelkonsa omana tietonaan. Lähtiessään sairaalasta hänelle oli vain sanottu, ettei hänen pitäisi koskaan tehdä lapsia. Äidin varsinainen mielisairaus oli ollut sellaista laatua, että nähdessään veitsen hän pelkäsi tekevänsä sillä jotain pahaa joko itselleen tai muille.
Isä halusi lapsia. Sodan päätyttyä syntyi ensimmäinen ja niin pian kuin se oli mahdollista toinen ja vielä kolmas samaan syssyyn. Isä kävi töissä ja rakensi samaan aikaan rintamiestaloa peltosaralle äidin syntymäkodin viereen.
Isän rakentama talo ja rivitaloleikkimökki.
Isä raatoi yksinään seuranaan naapurin hevonen ja rattaat. Lapiolla hän kaivoi talon perustukset ja siirsi mullan pellolle. Myös pihapiiristä hän kärräsi ruokamullan peltoon ja pihaan ajettiin hiekkaa.
Talo oli tyypillinen rintamamiestalo: Kellarissa oli sauna ja isän työhuone sekä perunakellari ja kylmät komerot, asuinkerroksessa kaksi huonetta ja keittiö, yläkerrassa keittiö ja kamari, johon aluksi otettiin vuokralaiset. Erikoisuutena talossa oli isän suunnittelema ja tekemä vesijohtojärjestelmä: Kellarissa oli pumppu, jolla pumpattiin kaivosta kahdensadan litran tynnyrit täyteen vettä. Toinen tynnyri oli vintin lämpöisessä komerossa ja siitä tuli kylmä vesi hanasta keittiöön. Kellarin tynnyri oli vessassa ja siitä saatiin vesi saunaan ja sillä toimi vesiklosetti, jollaista ei muilla siihen aikaan maalla ollut.
Isän työhuoneessa oli kaksi höyläpenkkiä ja poljettava sorvi. Sen lattia oli täynnä kiemuraisia höylänlastuja ja siellä haisi tärpätti ja erilaiset voiteluöljyt. Huoneen nurkassa oli tiilistä muurattu hella, jonka isä tarvitessaan lämmitti. Yhtenä jouluna isä oli laittanut kirvespölkylle kuusen, jonka oli koristellut höylänlastuilla ja tupakannatsoilla.
Vuokralaisten lähdettyä yläkerrassa nukuttiin itse. Kovimmilla pakkasilla lämmitettiin vain yhtä kamaria, johon ahtautui nukkumaan koko perhe. Isä ja minä nukuimme yhdessä hetekan puolikkaassa, äiti, isosisko ja kuopus avatussa hetekassa. Minä en osannut nukkua ilman isää. En saanut unta, jos isä ei rapsuttanut minun selkääni. Muistan kerran heränneeni siihen, että isä oli poissa ja kun aloin ulista, hän kömpi pois äidin peiton alta.
Yhtenä syksynä, kun tuli oikein runsas omenasato, isä laittoi kammarin nurkkaan ison viinipullon, jonka käymistä hän tarkkaan seurasi. Kaikkien tuhinoiden ja kuorsausten lisänä oli silloin myös vesilukon pulputus. Viini valmistui aikanaan ja se pantiin pulloihin, jotka vietiin marjakellariin ja unohdettiin sinne.
Isän työvuorot matkustajaliikenteessä jakaantuivat niin, että hänellä oli kaksi päivää töitä ja kaksi vapaata. Työpäivien välisen yön hän nukkui Helsingissä. Koska äitiä ei voinut jättää yksin lapsien kanssa, meille tuli joka kolmas yö vieraaksi joku sukulaisista. Äiti pelkäsi.
Kun isän työvuorot siirrettiin alkaviksi kahdenkymmenen kilometrin päähän kotoa, hän joutui ajamaan tuon matkan polkupyörällä, satoi tai paistoi, oli pakkanen tai kesähelle. Työvuoron alkaessa hän lähti kotoa aamulla neljältä ja sen loppuessa hän palasi kotiin illalla kymmenen jälkeen. Ja aina minä odotin isän tuloon saakka niin, että kurkkuni muuttui väsymyksestä käheäksi enkä pystynyt edes puhumaan.
Isän viimeinen ajokortti.
Vapaapäivänsä isä teki töitä naapureissa ja sukulaisissa, vaikka jo linja-auton ajamisesta kertyi tunteja työviikkoon runsaasti yli 48 tunnin. Isä rakensi taloja, korjasi traktoreita, raivasi peltoja ja teki metsätöitä. Ihmisillä olikin tapana sanoa, että muut tekevät mitä osaavat, mutta Hannes tekee, mitä tahtoo. Isällä oli hyvä maine. Häntä pidettiin ahkerana, luotettavana ja hyvänä miehenä.
Yhtenä jouluaattona hän oli unohtanut jättää jonkun lääkepullon matkahuoltoon. Siihen aikaan eivät linja-autot kulkeneet joulupäivinä lainkaan. Saadakseen lääkkeen perille isän oli ajettava polkupyörällä talvipakkasessa yhteensä sadan kilometrin matka.
Isä oli taitava käsistään. Kun palipalit eli terveyskengät tulivat muotiin, isä veisti lepästä minulle ja siskolleni sellaiset. Remmi niissä oli paksua saapasnahkaa, mutta ensimmäisten rakkojen jälkeen ne mukautuivat jalkaan eikä niissä ollut mitään vikaa. Isosisko sai ihka oikeat bergemanit. Isosisko sai tahtonsa läpi melkein joka asiassa. Isosisko sai kaiken, myös uudet vaatteet, joita me nuoremmat käytettyinä pidimme. Hän sai kameran, joka luvattiin myös meille nuoremmille, mutta pukki toikin pahviset kameralaatikot, jotka olivat täynnä karamelleja.
Kiihkeästi odottamaani kouluunkin olisin joutunut ottamaan isosiskon risan aapisen, jollei isä olisi sitä sitonut uudestaan. Kirjaan hän laittoi vihreänruudullisesta hyllypaperista kansilehdet ja niistä minä olin erikoisen ylpeä.
Äiti, mamma, Ritva, Kaija ja Liisa sekä uudet nuket.
Mummun kuoleman jälkeen äiti sai pienen perinnön ja isälle ostettiin auto. Skoda. Se oli kaikkien mielestä jotain. Meitä oli kielletty koulussa kertomasta asiasta, mutta minä en malttanut olla viskuttelematta parhaalle kaverilleni, että meidän autossa on jopa radio ja piisku, mikä oli tietysti antenni, mutta minä luulin sitä joksikin hienoksi koristeeksi.
Isä oli jälleen saanut yhden lisätyön. Yökaudet hän sitä autoa korjasi ja jotenkuten hän sai sen pysymään ajokunnossa, vaikka kerran äidin jalka sen lattiasta läpi menikin. Kun koko perhe yhdessä lähti liukumaan, niin kuin autoajelua meillä kutsuttiin, äiti oli aina laittanut eväät mukana: kahvia, pullaa, meetvurstileipiä ja limunaatia. Niitä me söimme sillä aikaa, kun isä oli sukeltanut konepellin alle laittamaan tukehtunutta autoa jälleen ajokuntoon. Hinaukseen ei koskaan tarvinnut turvautua.
Kun talo tuli valmiiksi, isä rakensi puuliiterin ja autotallin. Minä seisoin usein taskulamppu kädessä auton vieressä näyttämässä isälle valoa, kun hän sormet rasvassa kiroili milloin minkin laitteen kimpussa.
Isää kiinnostivat kaikki koneet ja laitteet. Kerran hän purki Abloy-lukon ja pani sen osat uudelleen oikeille paikoilleen ja katso: Lukko toimi jälleen! Tosin vasta toisella yrittämällä, koska minä vahingossa sekoitin asetelman ensimmäisellä kerralla. Olin aika pieni, kun isä korjasi radiota ja kielsi ankarasti minua koskemasta radion sulakkeisiin. En tietenkään malttanut olla työntämättä etusormeani pikkuruiseen lasiputkeen ja sen iskun muistan ikäni.
Kaikesta raatamisestaan huolimatta isä teki paljon myös meille lapsille. Jokainen sai oman keinun. Minun ja pikkusiskoni keinuissa oli kettingit ja käsien suojaksi niihin oli pujotettu vihreät muoviputket. Isonsiskon keinussa oli puuaisat ja sillä saattoi keinua niin kovaa, että se meni ympäri.
Meille kaikille isä teki nukenvaunut, jotka hän maalasi ja koristeli painokuvilla. Mutta mikä parasta hän rakensi meille kaikille leikkimökit. Ne olivat pikkuruiset rivitaloasunnot saman katon alla. Jokaisella oli oma ikkuna ja ovi, jossa oli lukko ja siinä avain. Jokaisen mökissä oli isän rakentamat huonekalut astiakaappia myöden. Lattioita peittivät mamman meille kutomat matot ja äiti laittoi jokaisen ikkunalle pelakuunin. Äiti osallistui meidän kotileikkeihimme olemalla kauppa. Kasvimaalta sai myös hakea ruokatarvikkeita.
Meidän lapsuutemme oli köyhää, mutta turvallista eikä sitä kyennyt horjuttamaan edes äidin sairaus. Äiti pelkäsi edelleen sotaa niin paljon, että aina kun taivaalta kuului lentokoneen ääni, hän huusi meidät sisälle ja veti pimennysverhot ikkunoiden eteen. Mutta näin vain silloin, kun isä ei ollut kotona.
Kun olin täyttänyt seitsemän, meille syntyi vielä yksi lapsi. Pooti. Se oli isän toivomus ja tahto. Hän ei ollut tyytyväinen ennen kuin sai suvulleen jatkajan. Pooti oli isälle kaikki kaikessa ja minä tunsin itseni nyt lopullisesti syrjäytetyksi isän sydämessä.
Isä ja Pooti.
Mutta siitä huolimatta muistan aina isän rakastavan katseen ja kuinka hän minua toisten kiusatessa lohdutti: Älä itke. Minä puolustan sinua aina. Ja niin hän myös puolusti.
Isällä oli tietysti toiveita meidän kaikkien varalle niin kuin varmasti kaikilla isillä on. Isän tahto oli, että me osallistuimme kaikenlaisiin urheilukilpailuihin. Hän rasvasi suksia ja oli kannustamassa ladun varrella. Hän osti minulle nokkahuilun, jolla minä en koskaan oppinut soittamaan eikä ollut opettajaakaan. Palkintoja ei juuri tullut muusta kuin lausunnasta koulun henkisissä kilpailuissa. Isän pettymys sai aikaan sen, että kilpailut muuttuivat koko ajan vain vastenmielisemmiksi.
Koulussa olisi pitänyt pärjätä myös. Erityisiä toiveita oli asetettu minuun, koska kaksikin opettajaa oli isälle sanonut, että minua kannattaisi kouluttaa. Isä järjesti minulle yksityisopetusta, kun sain ehdot ruotsista. Sain laiskanläksyn suoritettua seiskalla ja kun kävelin kotiin potkien ruotsinkirjaa edelläni, en huomannut isän tuloa ennen kuin hän pysäytti auton kohdalleni. Isän ilme oli niin ylpeä ja iloinen, että sitä minä en unohda koskaan.
Lukemiseen isä kannusti myös. Hän rakensi minulle pienen, sievän kirjahyllyn, missä nyt ovat lapsenlapsieni valokuvat ja enkelikokoelmani. Ensimmäinen kirjani oli Nalle Puh rakentaa talon. Kesäyön hämärässä luin sitä isän selän takana niin myöhään, että äiti komensi nukkumaan.
Jouluna kun olin juuri täyttänyt kuusi vuotta, sain isältä lahjaksi Katri Savolaisen novellikokoelman Kinkeripiparkakku. Yhä vielä kirjassa on pienin välein lyijykynällä tehty merkki siitä, mihin asti olin lukemisessani päässyt. Erityisen paljon pidin novellista Otti-mummun höyhenpatjat, jotka Ulla tahtoi omikseen mummun kuoleman jälkeen hypelläkseen niiden päällä. Olin itse tahtonut oman mummuni kuolinpesän huutokaupasta itselleni sen viltin, jonka alla mummu oli päiväunille mentäessä opettanut minut lukemaan.
Isä oli viisikymmentäkaksivuotias, kun hän kuoli sydäninfarktiin. Hän oli linjalla ajossa, kun voimakas rintakipu iski, mutta ehti kuitenkin ajaa auton tiensivuun ja työntää kätensä ulos sivuikkunasta, minkä jälkeen hälytettiin apu ja hänet vietiin sairaalaan. Koulun kevätlukukausi oli juuri loppumassa ja meidän oli tarkoitus mennä sen päätyttyä isää katsomaan.
Olin parhaan ystäväni vieressä kirkossa. Kun veisasimme virttä, ystävä sä lapsien, ystäväni alleviivasi kammallaan sanat siunaa äitiä ja isää. Koulukirkon jälkeen sain tietää, että isä oli kuollut. Minä itkin yötä päivää. Minä ulvoin, kun mentiin allekirjoittamaan isän kuolintodistusta niin että lääkäri tiuskaisi äidille: Ettekö te saa tuota lasta hiljaiseksi? Minä ulvoin isän haudalla, niin että minut talutettiin pois, kun muut hautajaisvieraat vielä veisasivat. Minä ulvoin hautajaisissa, niin että minut vietiin yläkertaan häiritsemästä muita hautajaisvieraita ja mamma huokaili vieressä, että eikö tuo parku lopu ollenkaan. Eikä se loppunut.
Hannes ja Kyllikki Olin o.s. Lindell.
Olin koko sen ajan, kun isä oli sairaalassa rukoillut yötä päivää, että Jumala antaisi isän tulla terveeksi jälleen. Minä pyysin ja anoin ja lupasin Jumalalle kaiken mahdollisen, jotta hän pelastaisi isän. Minun ulvontani lakkasi vasta, kun tein Jumalalle selväksi, että hän saa tästä puoleen selvitä ilman minua, ilman minun uskoani ja ilman minun rakkauttani ja ilman minun rukouksiani.
Mutta ikävä ei hellittänyt. Olin isän kuoleman takia joutunut lopettamaan koulun ja menemään töihin neljätoistavuotiaana, koska äidillä oli vielä kaksi nuorempaa sisarusta vastuullaan. Minä pääsin myyjäksi kauppaan ja asuin kotona. Kaikkein suurimpina ikäväni hetkinä minä menin isän vaatekaappiin ja haistelin hänen vaatteitaan. Kerran ollessani yksin kotona kuulin saunasta äänen: aivan kuin teräksinen vesikuuppa olisi pudonnut sementtilattialle. Menin katsomaan, mutta vesikauha oli lauteilla niin kuin ennenkin.
Ikävöin isää myös silloin, kun olin ryhtynyt rahastajaksi sille samalle linjalle, jota isä ajoi aikoinaan. Usein pimeässä kuvittelin ja toivoin, että olisin nähnyt edes isän kuvan tuulilasissa.
Meni vuosia, että minulla oli koko ajan huono omatunto siitä, että olin pettänyt isäni toiveet.
Viimeisen kerran näin isäni, kun olimme tulleet luokkaretkeltä ja isä oli lähdössä töihin. Äiti mellasti jostain niin kuin usein tapahtui ja minä istuin talomme rappusilla. Niillä samoilla rappusilla joille olin pienenä tehnyt märällä pepulla perhosen kuvia ja sanonut tädilleni, että kyllä kommunisti on pirrusta seuraava ja että minusta tulee naismaisterri. Opin sanomaan ärrän vasta kansakoulun ensimmäisellä luokalla.
Sillä kertaa isä pysähtyi viereeni ja sanoi: - Yritä sinäkin auttaa äitiä. Minä nousin ja lähdin perkaamaan mansikkamaata. Katsoin tielle ja näin isän kulkevan kumaraisena eteenpäin. Vielä kerran hän kääntyi ympäri ja vilkutti minulle ennen kuin hävisi tien mutkan taakse.
Yhä edelleen minä kaipaan isääni, vaikka jokainen vuosi tuo hänet entistä lähemmäksi minua.
Usein minä näen hänet unessa ja aina minä olen hänelle vihainen ja raivoissani, koska hän jätti meidät. Unissa minä kuvittelen hänet niin eläväksi, että uskon hänen olevan elossa, mutta hän on hylännyt meidät. Herättyäni tietysti ymmärrän, että isä on poissa ja läsnä vain minun hengityksessäni.
Yhä edelleen minulla on huono omatunto, mutta ei enää isän toteutumattomien unelmien takia. Minulla on huono omatunto sen takia ja ainoastaan siksi, että kerran iltapimeässä piilouduin ystäväni selän taakse, kun isä tuli vastaan ja kuvittelin, että isä ei nähnyt tupakkaa minun kädessäni. Totta kai isä näki sen ja isä näki minut, mutta ei sanonut mitään. Tapahtui samalla tavoin kuin silloin, kun isä yllätti minut kirsikkapuun luota. Puu oli niin nuori, ettei se vielä koskaan ollut tehnyt yhtään kirsikkaa. Nyt niitä oli tulossa muutama ja isä oli varta vasten kieltänyt meitä syömästä niitä raakoina. Minä en malttanut, vaan otin yhden, sen punaisimman juuri kun isä tuli nurkan takaa. Isä näki, että oksa heilui, mutta ei sanonut mitään, katsoi vain. Se oli pahin rangaistus, mitä koskaan olen keneltäkään saanut.
Isä rakasti puita. Hän istutti puutarhan täyteen omenapuita ja marjapensaita. Hän kävi loputonta sotaa myyriä ja muita tuholaisia vastaan, sillä lähes kaikki, mitä me söimme, saatiin omasta peltotilkusta. Rappujen pieleen isä istutti jokaiselle tytölle oman koivun. Kaksi tammea hän istutti ja yritti toiseen ympätä omenapuun oksan. Kotitien päähän hän istutti kaksi lehmusta.
Kun äiti kuoli, talo myytiin ja uudet omistajat kaatoivat ensitöikseen kaikki puut. Vain kaksi lehmusta on enää jäljellä ja minä sydämestäni toivon, että ne saisivat olla niin kauan kuin minä olen hengissä.
Isä lähdössä jatkosotaan Karkkilan asemalta.
Isääni olen viimeksi ajatellut lähes joka päivä, kun olen lukenut Vilho Kankareen kirjaa Mennään kun käsketään. Luen sen naturalistista kuvausta isäni kertomuksena. Myös isä oli mukana Karhumäellä ja haavoittumisensa jälkeen hän ajoi sairasautoa rintamalla. Kansallisarkistosta olen saanut niukat tiedot isäni rintamalla olosta. Hän haavoittui Hotakassa 27.8.1941.
Tämän kuvauksen katson isäni vihreänharmaiden silmien läpi: ”Ilta-auringon viimeinen rusko kajasteli Äänisen aavalla ulapalla. Pienet valkopäiset tyrskyt kimaltelivat jalokivien tavoin ja vallattomina ajoivat toisiaan takaa pikku perhosten lailla. Heikko tuulenhenki puitten latvoissa kahisten valmistautui yöksi vaikenemaan. Pitkin rantaa, niemessä ja lahden poukamassa, maihin ajautuneen vettyneen puutavaran rinnalla versoivat lukemattomat ruusupensaat. Niissä löytyi kukkia poimittavaksi vielä vaikka monenkin osaston tarpeisiin.”
Tässä kohtaan oman isäni pelon: ”Kaikkea kuu näkee. Näkee joskus sellaistakin, että häneen luottava vartiomies käärii vaippansa tai vartioturkkinsa tiukemmin ympärilleen ja torkahtaa montun seinämää vasten. Joku tuo havuja alleen ja heittäytyy kyljelleen niitten päälle. Ei kuu petä! Ei vihollinen nyt uskalla tulla.
Pilvettömältä taivaalta kaihteettomasti loistava talvinen kuu tietää tavallisesti kireää pakkasta. Lumi narskuu ja kirskuu vartiomiehen huopatöppöstenkin alla. Jo pitkän matkan takaa tietää jonkun olevan tulossa. Ja hiihtäjät paljastavat läsnäolonsa jo kilometrien päästä. Sukset rahisevat kuin neula tyhjällä gramofoonilevyllä, sauvat kirskahtelevat ja narisevat kuin aitan ovi ruostuneilla saranoillaan. Nyt ne pysähtyvät, kuuluu hiljaista jupinaa, taas rahina alkaa… Omia kuulovartiomiehiä.
Joskus utelias vartiomies kääntää haarakaukoputken mykiöt kuuta kohti, yrittäen tulkita sen pintakuvioitten salaisuuksia. Miten hän tässä onnistuu, riippuu kokonaan miehen näkemyksestä ja mielikuvituksen lennosta.
Ja kuu vain hymyilee täydellä naamallaan. Kuulla ei ole yhtään vihollista etulinjassa. Sitä vain rakastetaan. Siunattu kuu.”
Isä siellä jossakin.
© Kaija Olin-Arvola 2011
Åminnessa Isänpäivänä 13.11.2011
***Antero Johannes Olin s. Ul Pyhäjärvi 14.11.1912, k. Sammatti 29.5.1963
Lähde: Vilho Kankare, Mennään kun käsketään! Nuoren miehen jatkosota, Otava, Keuruu 2011.
